Suomi varkaissa Saamenmaan  metsissä

Maailman pohjoisimmat männiköt löytyvät Inarinjärveä ympäröivistä  erämaista. Kun siirrytään vain satakunta kilometriä pohjoisemmaksi  tullaan pohjoiselle metsärajalle jossa mäntyä esiintyy enää yksittäisinä  puina ja maasto on tunturikoivujen peittämää.  Nämä Inarin altaan  suotuisissa oloissa kehittyneet ikimetsät ovat tulosta metsän ja tundran  rajankäynnistä joka on jatkunut koko viimeisimmän jääkauden jälkeisen  ajan.  Lähes yhtä kauan alueella on jatkunut myös saamelaiskulttuurin  olemassaolon taistelu ja sopeutuminen sekä ekologian ehtoihin että  sosiaalisiin muutoksiin.   Keskeiseksi eloonjäämisen keinoksi  metsästyksen ja kalastuksen rinnalle saamelaiset kehittivät pitkälle hioutuneen arktisen poropaimentolaisuuden,  jossa toiminta on perustunut tuntureiden kesälaitumiin ja mäntymetsien luppo- ja jäkälälaitumiin talviaikana.

Lähetyssaarnaajien ja veronkantajien ilmestyminen lopulta myös pohjoiseen periferiaan merkitsi uutta vaihetta ja eloonjäämisen haastetta saamelaiskulttuurille. Valtion ja kirkon toimesta saamelainen uskonto, kieli ja musiikillinen elämä joutuivat systemaattisen alas painamisen kohteeksi. Vielä 50-luvulla saamen kieltä ei saanut kouluissa puhua ja joikaamista pidettiin syntinä. Matkailuesitteisiin tänä päivänä kelpaavat samaanirummut hävitettiin ankaralla vainolla jo vuosisata aiemmin. Pahimmillaan samaani, noaidi,  menetti henkensä jos hänen hallustaan löydettiin rumpu.

Kielen ja uskonnon vainoamisen lisäksi myös eloonjäämisen taloudellista perustaa alettiin murentamaan. 1800-luvulla toteutetut valtioiden rajasulut pirstoivat saamelaisten asuttaman alueen ja estivät jutaamisen eli porojen kanssa vaeltamisen rajojen yli. Valtioiden suhtautuminen poropaimentolaisuuteen oli kielteistä myös valtioiden sisällä.

- Vanhoista Ruotsi-Suomen ja Venäjän asiakirjoista käy ilmi tämmönen yhteiskunnallinen tavoite että vaeltavat lappalaiset piti saattaa kristillisen elämäntavan ja pysyvän asutuksen piiriin, kertaa Saamelaiskäräjien presidentti Pekka Aikio vuosisatojen ajan jatkunutta alistamisen historiaa.

- Puhutaan vaeltavista lappalaisista joka antaa sen kuvan että vaeltelu on satunnaista vähän niin kuin siellä sun täällä liikkuvat rosvojoukot ja tästähän ei ole ollut kysymys.

Viisikymmentäluvulta alkanut teollisen kulttuurin invaasio - patohankkeet, kaivokset ja metsätalous - merkitsivät uutta uhkaa, mutta olivat myös synnyttämässä kansallista identiteettiä, tietoisuutta saamelaisesta kulttuurista ja käsitystä omasta alueesta, Saamenmaasta. Tunnettu taistelu Altajoen patoamista vastaan herätti norjalaiset tietoisuuteen omassa maassa olevasta alkuperäiskulttuurista, mutta taistelu vahvisti saamelaista identiteettiä myös Suomessa ja Ruotsissa.

- Kyllä se koettiin yhteisenä asiana mutta enemmän ehkä käytännössä  näkyy  sitten siinä että norjanpuolella koko saamelaisasian käsittely on organisoitu paremmin - siitä lähtien saamelaisuus nousi arvoon Norjassa.
     
Tietoisuus saamelaisista heräsi myös Suomen puolella. Joikumusiikki pääsi pitkästä pannasta Nils Aslak Valkeapään levytysten kautta. Kielen säilyttämiseen sekä kulttuuri- ja taide-elämään löytyi valtionkin tukea.

- No seittemänkymmentäluvun alussa alkoi myönteinen kausi, tunnustaa Pekka Aikio,  mutta näkee myös raadollisemman kääntöpuolen. - Niin kauan kuin saamelaiskulttuuri miellettiin museaaliseksi, sitä katsottiin taakse päin ja se oli museoissa ja seinillä, joikuina, kirjallisuudessa, shamanismina ja hyvin paljon sellaisissa muodoissa, jota matkailu saattoi käyttää hyväksi niin se oli hyvää, se oli rikasta
ja kaunista.

- Mutta heti kun saamelaiset ilmaantui, tipahti puista maan pinnalle ja sanoi että meillä on hankala olla, kun meidän poromaita hävitetään ja että meidän kulttuuria  rihkamateollisuus kaupittelee ja että tämä ei ole oikein. Saamelaiset rupes puhumaan oikeuksista ja vaatimaan oikeutta ja asemaa alkuperäiskansana ja silloin saamelaiset olikin häijyjä ja itsekkäitä ja pahoja ja ahneita, joille ei voinut antaa periksi.

Pekka Aikio sai seurata kokonaisten saamelaiskylien hukkumisen Lokan tekoaltaan alle. Kahdeksankymmentäluvulta lähtien Metsähallituksen raju metsänkäsittely on herättänyt kasvavaa huolta ja kritiikkiä saamelaisten ja myös suomalaisten poronhoitajien toimesta.

- Mitä enemmän saamelaisosapuoli toi esille ja tiedosti oman asemansa,  sitä enemmän syntyi konflikteja, ennen muuta koko ajan luonnonvarojen käytössä.

Pitkään kytenyt metsäkonflikti leimahti täyteen liekkiinsä keväällä 2005 kun saamelaiset poronhoitajat saivat tuekseen kansainvälisen ympäristöjärjestön Greenpeacen.  Metsäalan väki vastasi Greenpeacen metsäleirin pystyttämiseen kovin ottein.  Systemaattinen yötä päivää jatkunut uhkailu ja häirintä  muuttivat leiriläisten elämän surrealistiseksi näytelmäksi,  jossa huikeimmillaan koettiin naamioituneiden miesten uhkailua käynnissä olevilla moottorisahoilla sekä ajelua leirin halki yön pimeydessä moottorikelkoilla ja metsäkoneilla.

Viha ei kohdistunut pelkästään Greenpeacen leiriläisiin vaan kaikkiin hakkuiden vastustajiin Inarin alueella.  Tappouhkauksia ja pelottelua säestivät paikallislehti Inarilaisen ja maakuntalehti Lapin Kansan yllyttävä ja kiihottava mediatyö sekä Inarin kunnan johdon estoton osallistuminen lietsontaan.

- Greenpeace on tietenkin joutunut sijaiskärsijän rooliin. Minä näen GP:n tilanteen juuri suhteessa siihen mikä on suomessa ollut saamelaiskulttuurin asema. Hyväksytty taruissa, menneisyydessä, joiuissa ja mytologiassa, mutta sillä ei saa olla ruumiillistuneita vaatimuksia. Ja nyt Greenpeace tuli tänne äänitorveksi. He ovat avanneet poromiehille kanavan puhua, kertoa omista vaikeuksistaan, siitä miten täällä joutuu tilanteisiin joissa menettää omat elinmahdollisuutensa, jossa joutuu perääntymään, jossa enemmistö uhkailee, solvaa ja käyttäytyy sillä tavalla, että jopa ruumiillinen koskemattomuus on välillä uhanalainen.
    Kireä tilanne Inarin metsissä on jatkunut. Marraskuussa kolme saamelaista poromiestä teki valituksen Nellimin kylän laidunmetsien hakkuista YK:n ihmisoikeuskomitealle. YK:n vetoomuksesta Metsähallitus keskeytti hakkuut Nellimissä mutta jatkoi niitä toisen paliskunnan alueella.
    Viimeisten erämaametsien hakkuu merkitsee todellista lopun uhkaa ahtaalle ajetulle vapaasti laiduntavalle poronhoidolle. Suurin osa Inarin ikimännyistä jauhetaan selluksi Kemin sellutehtaalla, josta valtio omistaa 40 prosenttia. Arvokkaimmista kolmesataavuotiaista ikimännyistä jalostetaan ratapölkkyjä valtion omistamalla Peuravuonon sahalla.
    Uutena teollisen kolonialismin uhkana ovat ylikansalliset kaivosyhtiöt.  Kaavailtu nikkelikaivos Sevettijärvelle merkitsisi kolttakulttuurin säilymiselle vakavaa uhkaa.

Mutta millä oikeudella valtio ja yhtiöt operoivat Saamelaisalueen metsissä?  Oikeuksia ei ole. Suomen valtio ei tähän päivään mennessä ole pystynyt osoittamaan dokumentteja jonka perusteella saamelaisten hallintaan aikanaan tunnustetut Lapinkylien maat olisivat siirtyneet valtion omaisuudeksi.

- Suomi on varkaissa saamelaisten maalla, mutta kun varas on tarpeeksi mahtava, hän saa vääryydenkin näyttämään oikeudelta, kiteyttää Pekka Aikio maaoikeuskiistan ytimen.

teksti: Hannu Hyvönen